Mejän poijat (velipojat) on ollu viikon kotonakotona melkeen kahestaan kun vanhukset lähti ottaan aurinkoa etelään. Tultiin siskon kans perjantaina kattoon miten niillä sujuu, molemmat oli vielä hengissä ja talo oli pystyssä. Hermot oli vanhempi veli kuulemma pariin otteeseen menettäny ku toisella puhelin koko ajan kourassa niin tahtonu työnteosta tulla mitään. Päätin sitten tehä lauantaina aamupalan koko talolle, kun arvasin etteivät ole aamusin syöneet muuta kun kaurapuuroa. Pilkoin omenaa ja appelsiinia, keitin munia ja katoin pyötään jogurtit ja leivät ja lisukkeet. Ei ollu iso homma eikä menny kauaa, mutta poijat olivat mielissään. Leivoksetki niillä oli jo päässy kuivahtaan lautaselle niin aloin sitten leipomaan vielä ennen kun oli hirvipeijaisiin lähtö. Äitin leivontakirjoja on mukava käydä aina välistä läpi, kun sieltä tulee taas uusia ohjeita mitä ei ole kokeillut. Kahtelin ensin mitä nuista kaapeista löytyy ja aloin sitten selaileen ohjeita. Sieltä löyty sitten vähän erilainen piirakan ohje, mihin tuli hilloa pohjaan ja suklaata ja mantelia päälle.
Mehevä suklaapiirakka
Pohja:
4 munaa
2 1/2 dl sokeria
5 dl vehnäjauhoja
1/2 dl kaakaojauhetta
2 tl leivinjauhetta
1 dl omenahilloa (tai muuta hilloa, kunhan on melko sileää)
3/4 dl maitoa
250 g voita (sula)
Kuorrute:
1 dl kuohukerma
100g taloussuklaata
1 1/2 dl sokeria
1 rkl vehnäjauhoja
100g mantelirouhetta/lastuja
1. Vatkaa munat ja sokeri vaahdoksi.
2. Sekoita kuivat aineet keskenään ja siivilöi taikinaan.
3. Sekoita hillo, maito ja voisula keskenään ja lisää taikinaan, sekoita sievästi tasaiseksi.
4. Leivinpaperi pellille ja paista 200 astetta 15-20 min alimmalla tasolla.
5. Mittaa kuorrutuksen aineet (paitsi manteli) kattilaan ja anna kiehahtaa. Lisää mantelit kuorrutteeseen, ota pohja uunista ja tasoittele kuorrute pohjan päälle.
6. Paista vielä ylimmällä tasolla n. 10 min.
Tuloksena erittäin mehevä ja maukas, hieman erilainen piirakka nopeasti ja vähällä vaivalla.
 |
| Sai poikien hyväksynnän. |
Vanhukset tulee takasin sunnuntaina (huomenna) jossain vaiheessa, olen kotonakotona ainakin siihen että saan tuliaiset. Kissanpennut on kasvanu hurjaa vauhtia ja osaavat jo syödä kuiviakin kopsuja (mahdollisesti olosuhteiden pakosta, kun velipoika oli käyny vaarin autotallissa pikamutkan ja menny parin päivän päästä uudestaan niin Viiru oli siellä ootellu... hups..) ja osaavat käyttää hiekkalaatikkoa. Osasta tulee kyllä melko pitkäkarvasia kavereita, jos en olis allerginen niin ottasin kyllä meille yhen vaikka Taavi ei nuista kissoista perusta.
Velipojan ja koirien kanssa ajateltiin lähtä huomenna yhessä käymään metsällä. Katsotaan miten osaavat yhessä kulkea, hyvin tulevat toimeen niin häkissä kuin raadollakin, niin pitäähän se testata mitä metässä tapahtuu. Minusta ei ole enää juoksemaan koiran ja hirven perässä, tällä tarkotan että jos koira lähtee hirven perään ja pitäs alkaa ottaan niitä kiinni tai ehtiä koukata niitten eteen niin ei enää pysty. Hengästyy jo sitä vauhtia että lihavaksi luulee itteään, eikä nuo jalat nouse tosiaan ylös asti ilman että maha tulee vastaan. Kun on vielä näin lyhyenläntä niin nuita koipia on pakko nostella aika useasti. Rakenneultrassa kävin perjantaina (viikkoja sillon 21+2) ja tunteroisen makasin pedillä ku kätilö yritti herätellä kaveria että saisi katottua sydämen kunnolla, mutta ei se oikeen onnistunut. Kädet ja jalat kyllä heilu ja suu kävi mutta muuten pysy visusti paikollaan, en tiiä onko sillä jo nyt Taavin unenlahjat ettei herää vaikka joku tökkii mahaa vähän kovemmastikkin. Löysi se kuitenkin kaksi kalkkitäplää (yksi täplä sallitaan) sieltä, niin seuraava käynti onkin jo viikolla 32. Sydän on sillon vähän isompi niin saapi parempaa kuvaa ja katottua että onko siellä oikeasti kaksi täplää vai yksi. Kyseli että enkö ole halunnu seulontoja, sanoin että en. Kaikille on pitäny selittää sama asia, kyllä me otetaan vastaan aivan sama minkälainen kaveri sieltä tulee. Ajattelen että jos ei ole valmis tähän maailmaan niin kyllä luonto korjaa ennemmin tai myöhemmin pois. Antaa kaverin kasvaa rauhassa tuolla turvassa vielä jonku aikaa.
Istukastakin kätilö meinas ettei ole lähteny nousemaan, vaan ulottuu vielä kohdun suulle ja jos ei lähdekään nousemaan kohdun mukana niin se on synnytyseste ja edessä on leikkaus. Aina se ei kuulemma nouse tai ei nouse tarpeeksi. Käski minun mainita siitäkin seuraavalla kerralla ultrassa että kahtovat senkin. Pitää yrittää muistaa... Hirveästi en infoa saanu näistä poikkeamista, mutta ihan hyvä fiilis minulle kuitenkin jäi, kun kätilö sanoi että katsotaan onko asiat muuttunu seuraavaan kertaan mennessä. Näille asioille minä kun en voikaan mitään ja tässä on vielä aikaa tapahtua vaikka ja mitä. Mutta minä tyhmä menin sitten äsken googlettelemaan tylsyyksissäni näitä asioita ja meinasin jo saaha ahistuskohtauken, mutta onnistuin kuiten pitään itteni kasassa ja lueskelin vaan muutaman artikkelin asioista. Turhaan minä itteäni kiusaan asialla mihin en itse voi vaikuttaa. Päätin että annan olla koko homman ja katsotaan mitä seuraavalla kerralla sanotaan. Kuulostelen vauvan liikkeitä ja nautin kasvavasta mahasta, etenkin kun sain ostettua uudet siistit housut mitkä mahtuu jalkaan ja uudet rintsikat mitkä ei purista eikä tissit tursoa yli. Voin kertoa että tunne oli aika mahtava!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti