Me ollaan oltu iskä ja äiti jo kuukauden päivät...

Meni tovi että opin sanomaan itseäni äidiksi, ja käsittää että tuollanen pieni söpöläinen on minusta tullu ja oikeasti olemassa, eikä enää mikään haave tai kuvitelmaa. Sairaalaan menin 26.2.2016 vähän ennen puoltayötä, klo 20.00 aikaan alko supistukset 10 minuutin välein ja siitä lähti tiheneen. Äiti ja iskä lähti minua viemään sairaalaan, olin juuri saanu tehtyä itselleni pedin mutta enpä minä siinä montaa minuuttia ehtiny olemaan. Taavi oli Torniossa ja aamuvuoroon menossa, enkä minä ollu aivan heti synnyttämässä, niin Taavi jäi vielä Tornioon. Essi tuli mulle henkiseksi tueksi sillon yöllä ja olikin koko ajan touhussa mukana. Jumppapallo ja kauratyyny oli minun juttu, niiden kanssa oli helpompi olla supistusten kanssa. Ilokaasua testasin sievästi, mutta laattahan sen kanssa lensi, tuntu kun olis hernerokkasuma hengittäny, ei minun juttu ollenkaan. Sanoin kaikille kätilöille että kaikki piikit ja neulat täytyy laittaa jo ovella piiloon, minä en halunnu nähä yhtäkään. Epiduralin otto pelotti niin paljon että yritin kestää kipua, mutta pikkuhiljaa alko väsyttäänkin kun alko vuorokauden hereillä olo ja kivut satuttaan. Sanoin kätilöillekin että minusta saa pitää kiinni kun puudutus laitetaan, ikinä en ole pelänny niin paljon. Vapisin aivan kauttaaltani, olin varmasti erittäin hankala potilas anestesialääkärin ja kätilöidenkin mielestä. Sitten tuli vielä harkkarikin mukaan kuvioihin, tottahan jokaisen tulee aloittaa joskun ja harjotella, mutta miksi juuri minun kohdalla... Kyllä se osas hommansa ja tiesi mitä teki, mutta huomasi kokemuksen puutteen, eikä yhtään helpottanu minu oloa. Taavikin tuli joskus 16.00 aikaan sairaalaan ja pääsi mukaan synnytykseen. Minulla oli mahtavat tukijoukot kun sisko ja Taavi oli koko ajan mukana ja poika sieltä tuli viimein maailmaan klo. 22.28 48.5 cm ja 3405 g painava tukkajumala. Taavi leikkas napanuoran ja minä sain itkevän heikkopeikon syliin ja heti kaveri rauhottui ja katseli iskää ja tätiä. Minä makasin parsittavana ja poika pääsi niin iskän kuin tädinkin syliin. Minulla ei jalat ottanu kantaakseen niin päästiin molemmat saattojoukkojen kanssa osastolle, vasta seuraavana iltana minut päästettiin yksin vessaan. Verta oli hävinny niin hyvään tahtiin että hemoglobiinikin oli alle satasen, raskauden aikana ollu 140 pintaan. Pyörryinkin minä yhessä vaiheessa, ei siis vieläkään sairaalareissua ilman tajunmenetystä. 

Poika kävi keskolassa pariyötä tarkkailussa hengityksen takia, mutta ei siinä onneksi mitään ollu. Lääkärintarkastuksessa sitten ootettiin jo että päästään kotiin, mutta verikokeet sano että poika jää vielä tarkkailuun, nyt oli billirubiiniarvot koholla. Onneksi poika sai sentään olla osastolla minun kans, niin alko maitokin liikahteleen paremmin. Sinivalohoitoa poika sai ja sitten jännättiin taas seuraavana aamuna tuloksia, arvot oli laskenu ja päästiin kotiin. Kuitenkin sillä ehdolla että käydään seuraavana päivänä verikokeissa, kaikenkaikkiaan kolmekertaa käytettiin poikaa sairaalassa kokeissa että arvot alkoivat laskemaan. Viikko oltiin sairaalassa ja voi että oli mukava päästä taas kotiin, jo pelkästään se että oli lämmin oli mahtava tunne. Toisena päivänä sitten saatiin Pekukin

takaisin kotiin, se kun jäi Ranualle minun jouduttua lähtemään sairaalaan. 

Heikkopeikko muutaman päivän ikäisenä.

Nyt ollaan totuteltu toisiimme ja varmaan ekaa kertaa tässä talossa on jonkun sortin rytmi. Taavi tosin tulee ja sekoittaa rytmin kun sen kans pitää valvoa pidempään mitä normaalisti tekisin, mutta onneksi Taavikin osaa vaihtaa vaippaa. Yöllä siitä tosin ei ole mitään iloa, kun ei se raukka herää jos minä en ala sitä tönimään, eli sama nousta itte. Syöttöhommissa siitä ei apua olekaan, muuta kun harson nosteluun (mitä joutuu kyllä aika paljon tekemään). Peku on tosi utelias ja tahtoo tutustua uuteen kaveriin erittäin innolla. Kävelyllä antaa vaunujen olla rauhassa, haistelee vasta kun antaa luvan eikä yritäkään kiivetä vaunuihin. Sisällä tahtoisi melko läheiseenkin kontaktiin, mutta ei olla annettu tehä muuta kuin haistella. Ja ihme kyllä tottelee kun komentaa ettei makuuhuoneeseen saa mennä (ei ole ennen toiminut). Saavat Peku ja poika kasvaa yhessä, toivottavasti Peku on yhtä lapsirakas mitä kaikki minun tuntemat karjalankarhukoirat on ollu, tokihan Peku on vasta 1,5 vuotta (vielä penikka itekki) ja aikuistuu pikkuhiljaa.

Kestovaippoja ollaan käytetty vähintään kerran päivässä. Olen käyttäny harsovaippaa ja laittanu kuoren päälle, tuntuu että se on tuolle pikkupyllylle vielä paras kun nuo vaipat on vielä vähän isoja. Taavi meinas ettei ainakaan sitä harsoa ala ees kokeileen taitella, mutta kyllä vaippa imujen kanssa varmasti menee, näin minä uskon. Tissiä kaveri syö 2-4 tunnin välein ja yöt on pääsääntösesti menny aika hyvin, klo 6 aikaan ei enää nukaha syötyään vaan mejän päivä lähtee yleensä liikenteeseen siinä vaiheessa. Taavi kysyi elein että millon kaveri alkaa syömään muutaki ku maitoa, totesi että tulee vielä pitkät kolme kuukautta. Niinpä.... No ei, kyllä minä mieluummin imetän entä alan aina lämmittään omaa taikka korviketta, on pikkasen kätevämpää. Ruoka kulkee aina matkassa ja on aina oikean lämpöstä, sillonkin kun poika päättää ottaa välikuolemat ennen toista tissiä. Nukkumisesta tämä kaveri todella pitää, herätellä täytyy syödessäkin ja nukkuu vaikka kovempikin ääni kuulus vieressä. Hyvä kun on jo valmiiksi tottunu koviin ääniin eikä tarvi varo meluisia paikkoja. Ääntäkin sille on alkanu tulemaan, kun sairaalassa sanovat että on liian hiljanen ääni.. Toki itkuhälytin pitää olla makkarissa päällä että kuulee millon itku alkaa, ei radion tai telkkarin alta välttiin kuule pojan itkua. Poika nyt vaan on luonteeltaan rauhallinen ja ääni matala. Sama kun koon kanssa; ala käyrillä menee, mutta pieni saa olla kuhan kasvaa.

Minusta tuntuu että poijassa on enemmän mejän suvun näköä entä Taavin. Eritoten minun vanhemaan veljen näköä siinä kuulemma on paljon. En tosin montaa kuvaa ole Taavista vauvana nähny, mutta silti. Aika äkkiä poika toisaalta on näyttäny ihan itteltään, eikä ryppyseltä ufolta.

Pikkuhiljaa tutustutaan toisiimme.